Vuoden ympäri hevosmies puskee töitä säässä kuin säässä. Ei puhu, ei pussaa. Työ on kovaa ja itku on heikkoutta. Paitsi Kuninkuusraveissa. Miksi Kuninkuusraveissa raavaankin miehen silmä kostuu ja itku yllättää? Kysyimme asiaa kuninkaiden ohjastajilta sekä valmentajilta Harri Koivuselta, Jukka-Pekka Kauhaselta ja Jalmari ”Jamma” Svartilta.
”Pitää uskaltaa näyttää tunteet”
Kun puhutaan suurista tunteista, on tamperelainen Jalmari ”Jamma” Svart oikea henkilö keskustelukumppaniksi. Svartin omistama ja valmentama suomenhevosori Vitter kruunattiin Turussa viime viikonloppuna ravikuninkaaksi ja vielä poikkeuksellisen nuorena, vasta 6-vuotiaana. Edellisen kerran yhtä nuori hevonen on voittanut kuninkuuden vuonna 1973. Tuolloin poikkeuksellinen lahjakkuus oli legendaarinen ori Vieteri.
Vitterin ravikuninkuus oli historiallinen myös Suomen romaniyhteistölle, sillä Vitter oli ensimmäinen ravinkuningas, jonka omistajat ovat romaneita. Tämä näkyi ja tuntui myös Metsämäen raviradalla.
– Sen tunsi, että valtaväestö ja romanivähemmistö lähentyivät. Se oli upea huomata. Hetken aikaa kaikki olivat samaa porukkaa, Svart kertaa viikonlopun tunnemyrskyä.
– Vitter on tärkeä hevonen koko Suomen romaniyhteisölle.
Svart haluaa myös nostaa esille asian, joka monelle valtaväestön edustajalle ei ole itsestäänselvyys.
– Hevoset ovat merkittävä osa kulttuuriamme. Jos omassa perheessä ei ole jollain hevosta, niin jokainen tuntee jonkun, jolla on hevonen.
Svartin perheelle Vitter on perheenjäsen. Vitterin voittoseppeleen Svart vei hevoskauppiasisänsä haudalle. Vaikka Jamman käsien läpi on kulkenut vuosien saatossa useita kymmeniä hevosia, on Vitter tullut jäädäkseen.
– On niitä kertoja, kun on aiemmin ollut lähellä, että myyn Vitterin. Jotenkin se on silti aina jäänyt. Uskon, että kaikella tällä on tarkoituksensa ja Vitterin oli tarkoituskin jäädä meille.
– Vitter loi tällä voitolla niin paljon hyvää ympärilleen ja uskoa ihmisiin. Sillä on vielä paljon enemmän hyvää annettavana.
– Vitteriä ei tulla koskaan myymään. Ei ikinä.
Kuninkuusravien erikoinen tunnelma mietityttää myös Svartia. Mutta hyvällä tavalla.
– Ei vastaavaa ole missään muissa raveissa Suomessa. Tuskin missään maailmassa.
– Yhtäkkiä ihmiset uskaltavat näyttää tunteensa. Niin sen pitäisi ollakin ja olisi upeaa, jos se avoimuus leviäisi.
– Liian usein koitetaan olla asiallisia ja peittää tunteet. Ne tunteet pitää näyttää! Niin ilo ja liikutus kuin pettymyksetkin. Vasta sitten muut ihmiset voivat samaistua ja ymmärtää, Jamma pohtii.
”Hävetti, kun nousi tippa silmään”
Vain muutama päivä Kuninkuusravien jälkeen ravivalmentaja ja -ohjastaja Harri Koivunen elää jo hevosmiehen perusarkea tallillaan Turun Metsämäen raviradalla. ”Sydänten Kuninkaaksi” tituleeratun Erikassonin ravikuninkaaksi kahtena perättäisenä vuonna ohjastanut Koivunen on kokenut Kuninkuusravien hienoimmat hetket, mutta liikuttui silti Kunkkarilegendat-lähdössä 83-vuotiaan Lauri Malisen voittaessa lähdön hevosella H.V. Tuuri.
– Kun sitten vielä ”Hummani hei” alkoi soimaan, niin alkoi nousta tippa silmään. Oikein hävetti! Kunnes sitten katsoin ympärille ja Ansion Jarikin siinä pyyhki silmäkulmaa ja pari muutakin oikein karskia äijää.
– Ajattelin, että aika kova juttu tämä taisi olla muillekin.
– Yleisön voimakas myötäeläminen on se mikä liikuttaa ja tekee sen hengen. Kaikki on niin tunteella mukana. Iloitaan muiden onnistumisista. Se tarttuu.
”Muut voittajat tulevat ja menevät – Kuningas on aina Kuningas”
Iisalmelaisella Jukka-Pekka Kauhasella on kokemusta siitä, miltä tuntuu seistä Kuninkuusravien loppuseremonioissa voittajana. Kauhanen on voittanut Santeri Dahlialla peräti kolme kuninkuutta 2000-luvun alkupuolella. Aina voittaen myös jokaisen osakilpailumatkan.
Lisäksi tamma Mokomani toi miehelle kuningatarseppeleen kaksi vuotta sitten.
Silti Kauhanen liikuttui tuodessaan jo 22-vuotiaan Santeri Dahlian tervehdyskäynnille Turkuun, jossa parivaljakko voitti aikanaan ensimmäisen kuninkuutensa.
– Vaikka ajettiin vain kerran siitä yleisömeren ohi etusuoraa pitkin, se tuntui tosi hienolta.
– Minkään muun kilpailun voitto ei ole yhtä iso juttu. Kuninkaat muistetaan aina. Sitä arvonimeä ei vuodet haalista. Muut voittajat unohdetaan, mutta kuningas pysyy kuninkaana.
Kuninkuusraviperinteen alkuaikoina lähes sata vuotta sitten, kilpailu oli hevosille todella kova. Valmennus ei ollut yhtä pitkällä kuin tänä päivänä. Varusteet ja radat olivat mitä olivat. Vaikka nykyään osaaminen on tullut aimo harppauksen eteenpäin ja hevosia valmennetaan tarkasti useita vuosia, on Kuninkuuskilpailu silti todella vaativa.
– Se on varmasti yksi kovimmista ravikilpailuista koko maailmassa. Ellei jopa kovin.
– Yleisökin tietää sen. Lisäksi tapahtumalla on pitkät perinteet. Monelle se on myös se ainoa ravitapahtuma, johon joka vuosi mennään, vaikkei muuten käytäisi raveissa ollenkaan.
Kauhanen pohtii miksi juuri Kuninkuusravit ovat niin omaa luokkaansa. Jotain erityistä. Vuosien, ellei jopa vuosikymmenten, työ, toiveet ja odotukset ladataan yhteen kilpailuun. Joka vuosi yleisö vaeltaa suosikkiensa perässä kannustamaan ja tapaamaan tuttuja. Matkan pituutta ei lasketa, kun kuninkuusravireissua aletaan suunnittelemaan.
– Niistä kaikista asioista se jotenkin rakentuu se tunnelma. Vanhoista perinteistä, nostalgiasta, kovasta työstä, ystävistä ja kesästä.
– Ja kun olet siellä yleisön edessä, tiedät todella olevasi voittaja. Se on upea tunne.
LUE MYÖS: ”Kuninkuusraveissa käynti maalaisten ja pussihousujen hommaa? Ei välttämättä.”
Teksti: Toimitus / stoor.io
Kuvat: Hippoksen kuvapankki
Leave a Reply